Yhdeksän kuukautta odotusta, yhdeksän kuukautta äitiyttä

Niin se aika kulkee. Vastahan sitä odotettiin, mutta nyt siitä erityislaatuisesta hetkestä on jo yhdeksän kuukautta. Minusta tuli äiti. Sitä tunnetta Tirppanan syntymäpäivänä on vaikea kuvailla. Hämmennystä, ylpeyttä, iloa, osaamattomuutta, rakkautta. Ehkä se tunne koostui niistä. Olo oli jotenkin avuton, koska tuntui, etten tiennyt kuinka pientä hoidetaan. Ja pian pieni nyytti olisi täysin minun ja mieheni vastuulla. Tirppana tuntui himpun alle kolmikiloisena hurjan pieneltä käsitellä, joten voin vain kuvitella, miltä keskosvauvojen vanhemmista tuntuu hoitaa pienokaisiaan.

Tähän asti on tultu ja ilmeisen hyvin selvitty. Menneet yhdeksän kuukautta ovat sisältäneet tunteita laidasta laitaan. Ensimmäinen kuukausi jännitettiin Tirppanan painonnousua. Imetys oli aluksi rintakumin kanssa taistelua ja hidas painonnousu ei kannustanut jatkamaan. Epävarma sijaisterveydenhoitaja pahensi vain tilannetta. Välillä itkettiin ja imetettiin, toisinaan kaikki oli ihanaa. Ihanat päivät olivat kuitenkin harvassa väsymyksen ja epäonnistumisen tunteen hallitessa. Tuntui, että en tehnyt muuta kuin imettänyt. Imettäminen rintakumin kanssa oli mielestäni rasittavaa, joten imetyksen lopettaminen kävi monta kertaa mielessä. Motivoin kuitenkin itseäni imetyksen eduilla ja loin mielessäni kauhukuvia tuttipullovuoren pesusta ja steriloinnista. Myös lisääntynyt paino ja kannustavammalla terveydenhoitajalla käynti auttoivat eteenpäin. Vajaan kahden kuukauden iässä Tirppana palkitsi äidin sinnikkyyden. Yhtäkkiä rintakumia ei enää tarvittukaan. Voi sitä ilon päivää ja helpotuksen tunnetta. Minä onnistuin.

Arki helpottui huomattavasti, kun rintakumistressi loppui. Rohkenin useammin poistua kotoa, sillä ilman rintakumia imettäessä ei tarvinnut näytellä tissiä kaikelle kansalle. :) Kotoa poistuminen lievensi hieman tunnetta siitä, että joku on minusta riippuvainen. Vaikka etukäteen puhutaan, että lapsi sitoo vanhempia ja täyttää elämän, niin sen merkityksen tajuaa kunnolla vasta käytännössä. Alkuaikoina oma aika oli todella minimissä. Oli väsyttävää, kun iltaisin olisi halunnut syödä edes iltapalan rauhassa, mutta se oli lähes mahdotonta, kun pikkuinen vain huutaa isän sylissä ja vaatii tissiä, vaikka vastahan hän sitä oli saanut. On ristiriitaista tuntea samaan aikaan ärtymystä ja ylpeyttä äitiydestä. Eikö minun kuuluisi olla iloinen, että saan huolehtia omasta rakkaasta lapsesta? Olinhan minä, mutta se ei ollut ainut tunne. Ajoittain oli raastavaa, kun mies pääsi lähtemään harrastuksiinsa noin vain, kun taas minun piti tarkkaan ajoittaa menoni, jos halusin poistua kotoa ilman Tirppanaa.

Kuukaudet vierivät ja vauva arjesta osasi jo nauttiakin. Huonosti nukutut yöt alkoivat kuitenkin vaatia veronsa. Tirppana nukkui öisin enintään kolmen tunnin pätkiä, useimmiten 1-2h. Mahavaivat häiritsivät myös päiväunia, joten itse ei saanut levättyä kunnolla missään vaiheessa. Olin kuullut monia positiivisia kokemuksia vyöhyketerapian tehokkuudesta vauvan masuvaivoihin, joten pitihän sitä kokeilla. Tilanne helpottui jokaisen hoitokerran jälkeen jonkin verran. Vyöhyketerapeutti sanoi, että suolisto-ongelmat ovat yleisiä perätilavauvoilla. Itse olin ajatellut, että koska ummetusta ei ole, niin kai se maha toimii hyvin. Mutta Tirppanalla toimikin liian hyvin, koska kakkaa tuli lähes joka vaippaan pieniä määriä. Jos olisimme heti ensimmäisten kuukausien aikana käynyt vyöhyketerapiassa, niin unenlaatu olisi ehkä ollut parempaa. Ehkä, koska yöheräilyt eivät vähentyneet, vaikka mahavaivat helpottuivatkin neljän hoitokerran jälkeen. 

Väsymystaso alkoi olla melko korkealla Tirppanan ohittaessa puolen vuoden iän. Lopulta selkeä muutos tilanteeseen tuli, kun päätin lopettaa yöimetyksen ja Tirppana siirtyi omaan huoneesseen nukkumaan noin 7 kuukauden ikäisenä. Tuntuihan se jotenkin pelottavalta ajatukselta nukuttaa niin pientä yksinään, mutta näin jälkeenpäin voin kertoa, että ratkaisu oli juuri se oikea. Yöt ovat rauhoittuneet selkeästi ja kokonaisiakin öitä on takana muutamia. Kyllä se uni vaan on meille aikuisillekin erityisen tärkeää. Olo on ollut ihan erilainen paremmin nukuttujen öiden jälkeen. Menihän siinä itselläkin taas aikaa ennen kuin oppi nukkumaan heräilemättä. 

Vaikka väsymys onkin ollut iso osa arkeamme, lapsen kehityksen seuraaminen on auttanut jaksamaan pahimpien jaksojen yli. Voi sitä tunnetta, kun oma lapsi katsoo sinua hymyillen. Vaikka liikkumaan lähtövaihe on ollut raskasta jatkuvan vahtimisen vuoksi, on erittäin hienoa seurata lapsen intoa ja sitkeyttä oppia uutta. Voisi melkeinpä todeta, että elämämme koostuu alusta asti yrityksistä, erehdyksistä ja onnistumisista. Lastenkaltainen sitkeys uuden oppimiseen taitaa vain valitettavasti hiipua jossain vaiheessa kokonaan pois. Harvalta aikuiselta löytyy yhtä paljon kärsivällisyyttä kuin liikkumista harjoittelevalta lapselta. Muistetaanpa seuraavan kerran epäonnistumisen hetkellä, että tästä on tie vain ylöspäin kohti onnistumista. 

Äitiys onkin melkoista vuoristorataa. Tunteita käydään läpi pohjamudista vuorenhuippuihin. Vertaistuki on ollut erityisen tärkeää pohjamudassa kulkiessa. Onneksi kokemuksia on yhtä monta kuin meitä ihmisiäkin. Jokainen meistä on omanlaisensa. Toiset vaativat enemmän, toiset tyytyvät vähempään. Toiset kiukkuavat herkemmin, toiset vain tosi paikan tullen. Tirppana on lapsi, jota kehutaan jatkuvasti hymytytöksi ja hyväntuuliseksi. Allekirjoitan nämä kommentit ylpeänä äitinä. Neiti ei useimmiten turhia kiukkua. Iltakiukku vierailee meillä vain satunnaisesti. Myöskään sairastelut ja puhkeavat hampaat eivät ole aiheuttaneet kiukkua. Voimme siis vain olla kiitollisia hyväntuulisesta lapsesta. Ehkäpä sitä vielä joku päivä meillä kiukutellaan sitten oikein kunnolla. :) 

Yhteenvetona voisi todeta, että äitiys on kaikkea, mitä sen voi kuvitella olevan. Ja ehkä myös sellaista, mitä ei edes osaa ajatella. Toisten kokemuksien kuuleminen on avartavaa, mutta jokaisen äitiys on erilaista. Oman äitiyden voi löytää vain luomalla sen itse oman lapsensa kanssa. Itselläni oli monenlaisia mielikuvia äitiydestä ennen Tirppanan syntymää. Osa mielikuvista on toteutunut myös omalla kohdalla, mutta toisaalta minun äitiys on omanlaistaan. Minun näköistä.