Jos ja jos. Jossittelun taakse on helppo piiloutua, joten sitä tulee etenkin nykyään käytettyä tekosyynä moneen asiaan. Kyllähän minä siivoaisin, jos olisi aikaa. Kävisinhän minä lenkillä, jos ehtisin. Jne. Tosiasiahan kuitenkin on, että saamattomuus ja huono organisointi kyky ovat ne todelliset syypäät tekemättömyyteeni.
Lapsen hoito ja kasvatus vaativat toki nykyään ison osan minun ajastani, mutta eihän arki kuitenkaan ole pelkkää lapsen kanssa olemista. Olen monesti pohtinut, että miten monilapsiset vanhemmat pystyvät pitämään kotinsa siistinä ja harrastamaan. Ja suurimman osan ajasta he viettävät kaiken kukkuraksi työpaikallaan. Minä olen kotiäitinä yhdelle lapselle ja kotona vallitsee useimmiten epäjärjestys ja omat menot ovat minimissä. Jos kävisinkin päivät töissä, niin enhän minä selviäisi arjen pyörittämisestä kunnialla. Olen tullutkin siihen tulokseen, että vanhempien täytyy olla organisointikykyisiä ja jämptejä. Pikkuvauva-aikana kaikenlainen kaaos oli ehkä hyväksyttyä, koska kaikki energia meni vanhemmuuden opetteluun. Mutta pitäisihän sitä nyt ison vauvan kanssa jo osata tehdä muutakin kuin pelkkää vauvan ihmettelyä.
Ongelmana onkin pitkäksi venähtänyt tekemättömien tehtävien lista. Tehtäviä on niin paljon, että tehtäville varattu aika kuluu pitkän listan ihmettelyyn. Itse huomaan helposti keksiväni kaikenlaisia syitä, miksi en ole "ehtinyt" tehdä ruokaa tai siivota keittiötä. Lapsi on oivallinen tekosyy kaikkeen. On toki hetkiä, jolloin ei oikeasti pysty keskittymään kunnolla muuhuin kuin lapseen. Ja niitä hetkiä pitää ollakin. Mutta useimmiten kyseessä on saamattomuuteni sekä huono organisointikykyni. Ainahan hätä keinot keksii eli kekseliäisyyden avulla selviää monista tehtävistä myös lapsen seurassa. Jos vain viitsii keksiä. :)
Viime aikoina olen yrittänyt vältellä tekosyitä ja olen antanut kyytiä saamattomuudelleni. Olen huomannut, että minulla on välillä huono tapa marttyyrimaisesti hoitaa Tirppanaa, enkä anna kunnolla miehelleni tilaa ottaa vastuuta Tirppanan hoidosta. Olen vasta nyt herännyt siihen todellisuuteen, että Tirppana pärjää todella hyvin isänsä kanssa eikä minun tarvitse olla aina läsnä. Vaikka Tirppana on aina viihtynyt hyvin isänsä seurassa ja isä hoitaa mielellään Tirppanaa, jostain syystä en ole käyttänyt hyödyksi riittävän usein "oma aika" -mahdollisuuksia.
Ennen Tirppanaa omat hetket olivat minulle todella tärkeitä. Kaikista tärkein hetki minulle on jo vuosien ajan ollut aamu. Olen aina halunnut herätä ajoissa, jotta ehdin rauhassa lukea lehden ja syödä samalla aamupalan. Hetki, joka nykyään on harvinaista herkkua. Aiemmin kaipasin omaa aikaa säännöllisesti ja hyödynsinkin kaikki mahdolliset tilanteet. Tirppanan syntymän jälkeen olen kuitenkin oppinut ilmeisestikin hyödyntämään ne kaikkein pienimmätkin omat hetket tehokkaasti, koska enää en kaipaa omaa aikaa niin paljoa. Vaikka voisi kuvitella asian olevan juuri päinvastoin. Mutta en voi kyllä kieltää, ettenkö odota jo innolla, milloin saan taas viettää rauhallisia aamuja. :)
