lauantai 16. maaliskuuta 2013

Erilainen synnytyskertomus

Erilaisella alulla pitää tietenkin olla erilainen loppu. Odotusaika sujui hyvin vähin oirein, joten siinä ei mitään normaalista poikkeavaa ollut. Vähäoireisuuden vuoksi olin täysin valmistautunut siihen, että vauva viihtyy liiankin hyvin omissa oloissaan. Ja olinhan vielä ensisynnyttäjä eli tilastojen mukaan saisin odottaa pitkään. Tähän ajatukseen tuudittautuneena olin jättänyt pienokaisen tavaroiden viimeiset järjestelyt laskettua aikaa edeltävälle viikolle. Vaatteet olin jo sentään pessyt ja viikannut kaappiin odottamaan käyttäjää. Mutta eihän hoitopaikalla ja sängyllä mitään kiirettä ollut. Ajattelin, että voihan tässä vielä olla monta viikkoa aikaa. Eipä tule aika pitkäksi, kun on jotain tekemistä vielä jäljellä. Olin myös huolissani, että mieheni isyyslomaa menee hukkaan synnytystä odotellessa, koska hän oli sopinut työnantajansa kanssa, että aloittaa loman laskettuna päivänä.

Lomapäiviä ei mennyt hukkaan yhtäkään, sillä "lomailu" alkoikin jo reilun viikon etuajassa. En ollut uskoa todeksi, kun heräsin yöllä lapsiveden valumiseen. Epäuskoani lisäsi viereisessä huoneessa nukkuvat vanhempani, jotka olivat tulleet varastoremonttia varten yökylään. Mieheni oli tarkoitus remontaida varastoamme isäni kanssa seuraavana päivänä. Edellisenä päivänä vielä vitsailtiin, että isäni joutuu remonttihommiin itsekseen. Kukaan ei kuitenkaan tosissaan uskonut niin käyvän. Aikani ihmeteltyä kuitenkin tajusin, että ei tämä mitään valkovuotoa ole, vaan synnytys on jo hyvin lähellä. Sairaalasta perinteisesti sanottiin, että odottele rauhassa kunnollisia ja tiheitä supistuksia. Näytille viimeistään puoleen päivään mennessä. Supistuksia tuli noin 10 minuutin välein...harvakseltaan tiheämmin. Sairaalasta ohjeistettiin ottamaan panadolia ja nukkumaan. Olihan vielä yö. On siinäkin ohje. Jos nyt siinä tilassa sattuu nukahtamaan, niin heräät joka tapauksessa vähintään 10 minuutin välein. Nukkumisesta ei siis tullut mitään. Jossain vaiheessa supistusten aikana aloin oksentamaan. Kun lapsiveden vuodon alkamisesta oli kulunut 6 tuntia, minua heikotti oksentelun takia niin paljon, että halusin lähteä sairaalaan. Supistuskipua olisin vielä kestänyt, mutta jatkuva oksentaminen alkoi huolestuttaa. Luimme vielä jostain, että oksentamisesta supistusten aikana vitsaillaan "viiden sentin laattana". Luulimme sitä tosiaan vitsiksi, mutta tosi juttuhan se oli.

Sairaalaan päästyämme meitä odotti melkoinen yllätys, jota emme todellakaan odottaneet kuulevamme. Kätilö totesi tutkiessaan, että "soitetaanpa lääkäri paikalle; täällä tuntuu varpaat". Vauva olikin yllätysperätilassa. Siinä vaiheessa totesin, että ompa ollut taitava sijaisterkkari neuvolassa.Olin edellisenä päivänä käynyt tarkastuksessa ja terkkari vakuuttavasti sanoi vauvan olevan pääalaspäin. Ja kaksi viikkoa aiemmin oma terkkarini tunnusteli vauvan asentoa yhdessä kollegansa kanssa ja molemmat olivat raivotarjonnan kannalla. Tämän jälkeen asia vielä varmistettiin ultrassa, joka oli niin huonolaatuinen, että itse en siitä osannut katsoa, mutta tietenkin oletin terkkarin osaavan. Kolme terkkaria oli siis todennut vauvan olevan raivotarjonnassa ja minä luotin heihin, vaikka itse ihmettelinkin alhaalla tuntuvia liikkeitä. Oliko vauva ultrahetkellä raivotarjonnassa tai perätilassa, sitä ei saada koskaan selville. Mutta ainakin edellisenä päivänä perätilan olisi olettanut olevan havaittavissa. Itse en tuntenut missään vaiheessa kunnon muljahdusta, jonka kääntymisen luulisi aiheuttavan. Ja alhaalla tuntemani liikkeet tukevat myös ajatusta siitä, että vauva oli ollut perätilassa jo jonkin aikaa. Olipa asia miten tahansa, jouduin yllättäen päättämään, olenko valmis synnyttämään perätilavauvan alateitse.

Ensimmäinen ajatukseni perätilasta kuullessani oli, että sektio olisi nopea ja "helppo" eikä minun tarvitsisi kärsiää enää supistuskivuista. En tuonut kuitenkaan ajatuksiani julki, sillä lääkäri ja kätilö pitivät oikeastaan itsestäänselvyytenä, että sektio on poissuljettu, koska kohdunsuu oli auki siinä vaiheessa jo 5cm. He puhuivat alatiesynnytyksestä niin myönteiseen sävyyn, että minua ei tarvinnut edes ympäripuhua. Samantien oltiinkin jo matkalla magneettikuvaan varmistamaan, että ultran mukaan noin kolmikiloinen esikoisemme mahtuu syntymään alakautta. Magneettikuva olikin koko synnytyksen pahin kohta, sillä kuvauksen edellyttämä selällään olo jalat suorana ja vielä liikkumattomana ei ollut kovin helppoa siinä tilassa. 

Pian löysinkin itseni synnytyssalista. Supistukset eivät edelleenkään tulleet kovin tiheästi, mutta tehokkaita ne silti olivat. Olin ehtinyt olla sairaalassa reilun tunnin, kun kohdunsuu oli jo täysin auki. Koska kyseessä oli normaalista poikkeava synnytys, päävastuu oli osastonylilääkärillä. Tilanteen harvinaislaatuisuuden vuoksi mukana oli myös toinen lääkäri ottamassa oppia perätilavauvan alatiesynnytyksestä. Oli ainakin turvallinen olo, kun paikalla oli useampi asiantuntija. Kivunlievityksen suhteen olin etukäteen ajatellut mennä tilanteen mukaan ja nyt tilanne vaati luomusynnytyksen, koska mitään ei ehditty antamaan. 

Supistukset eivät edelleenkään tihentyneet luonnostaan, vaan niitä edistettiin lääkkeen avulla. Lääkettä annettiin jossain vaiheessa liikaa, minkä seurauksena ponnistustarve oli lähes jatkuvaa. Minun voimat alkoivat loppua, koska en ehtinyt palautua ja samalla myös vauvan sydänäänet heikkenivät. Synnytyssalista soitettiinkin jo leikkaussaliin, että kohta tullaan, mutta supistuksia edistävän lääkkeen määrän vähentäminen auttoi ja sain viimeiseen ponnistukseen tarvittavat voimat. Siinä vaiheessa muistan kuulleeni jonkun hoitohenkilökunnasta sanoneen, että "opittiinpahan, että äiti ja lapsi jaksavat ja palautuvat paremmin, jos lääkettä annetaan vähemmän". Sektiolta siis vältyttiin ja pian sain pienen tyttömme syliini. Kutsuttakoon häntä jatkossa Tirppanaksi. :)




Jälkeenpäin olen vasta tajunnut, kuinka erityislaatuisesta tilanteesta on ollut kyse. Jos perätila olisi ollut tiedossa, niin ilmeisesti sairaalaan olisi pitänyt lähteä saman tien, kun lapsivedet menivät. Näin olen kuullut ohjeistettavan. Onneksi synnytys oli kuitenkin nopea (onneksi ehdin sairaalaan), eikä perätilaa huomattu vasta ponnistusvaiheessa kuten jollekin on käynyt. Olen kiitollinen, että kaikki sujui lopulta ongelmitta ja minulle jäi kaikenkaikkiaan hyvä mieli yllätyksellisyydestä huolimatta. Hoitohenkilökunta on huomioinut asian todella hyvin jälkeenpäin, koska minulta on useampaan otteeseen kyselty, onko erilaisesta synnytyksestä jäänyt traumoja. 

Ainoa asia, mikä minua jäi harmittamaan, oli oma huono valmistautuminen synnytykseen. Olin liikaa tuudittautunut siihen, että raskaus kestää lasketun ajan yli, joten kaikki tuli täysin yllätyksenä. Valmistautuminen oli vasta puolitiessä, kun yhtäkkiä Tirppana olikin jo sylissä. Tiedänpä sitten toisella kerralla, jos sellainen meille suodaan. :) Olin myös varautunut pitkään synnytykseen joka alkaa supistuksilla, koska ainahan sanotaan, että ensisynnyttäjät ovat hitaita ja useimmiten lapsivedet menevät vasta ponnistusvaiheessa. Nämä kaksi yleistystä eivät ole pitäneet ollenkaan paikkaansa minun lähipiirissäni, sillä monella on mennyt lapsivesi kotona ja ensisynnyttäjät ovat olleetkin nopeita. Ehkäpä satun vain tuntemaan juuri niitä harvinaisempaan joukkoon kuuluvia naisia. ;)







Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Jätä käyntikorttisi tai kerro mieleesi nousseita ajatuksia :)

Pysäkillä

Elämä on matka. Yksikään matka ei kiidä niin kovaa vauhtia, ettei ehtisi pysähtyä ennen määränpäätä. Joskus matkanvarrelta nousee kyytiin uu...