Vanhemmuuden opettelun voisi sanoa olevan tunteikasta. Välillä tuntuu kuin kulkisi tunteiden vuoristoradalla. Tunnemyrskyt ovat yksilöllisiä ja jokainen kokee uusia tunteita eritavoin. Mutta yksikään vanhempi ei varmasti onnistu jäämään pois vuoristoradan junan kyydistä. Välillä mennään ylös pitkän matkaa ja kohta tullaan kovaa vauhtia alas. Iloa, itkua, ärtyneisyyttä, huonommuutta, onnea, huolta, rakkautta...Koskaan aiemmin en ole ollut tälläisen junan kyydissä. Mutta se juuri onkin ollut hienoa, että vanhemmuus kasvattaa ja opettaa meitä myös ihmisenä eikä vain kasvattajana.
Elämä muuttuu kertaheitolla, kun kahden hengen perhe kasvaa kolmihenkiseksi. Äitiyden ja isyyden mukana kuvioihin astuu vanhemmuus. Jokaisella meistä on jonkinlainen kuva sen merkityksestä oman kasvuympäristömme kautta, mutta jokaisen vanhemmuus on silti omannäköistä. Kenenkään vanhemmuus ei voi, eikä tarvitse olla täydellistä, vaan kaikki kulkevat omannäköistään vanhemmuuden polkua.
